Flaamien ja vallonien kiistakysymyksen ymmärtäminen on oman eurooppalaisuutemme ymmärtämistä

 

Bryssel on Euroopan institutionaalinen keskus ja EU:n de facto pääkaupunki. Euroopan unionin hallinnolliset rakennukset, puolustusliitto NATO:n ja YK:n Euroopan päämaja sijaitsevat kaupungissa, jolloin myös suuret päätökset syntyvät juuri Brysselissä. Euroopan ulko -ja sisäpuoleltakin tuleville ihmisille ei ole siis tavatonta, että he tuntevat Brysselin ns. funktionaalisen merkityksen edellä mainittujen instituutioiden kautta. Osa ihmisistä eivät kuitenkaan kykene paikallistamaan kaupunkia mihinkään maahan; toisin sanoen Bryssel nähdään usein itsenäisenä valtiollisena entiteettinä.

Maantieteellisistä syistä johtuen Bryssel – länsi-Euroopan keskus – on aina 1800-luvulta asti koostunut väkiluvultaan etnisesti ja kulttuurisesti erilaisista ihmisryhmistä. Maahanmuuttoa Brysseliin ei ole historiallisesti ohjattu tai organisoitu keskitetysti ja ulkomaalaiset ikään kuin fuusioituivat Belgian yhteiskuntaan tietyn ajan kuluessa. Toisin kuin Amerikan Yhdysvallat, jossa maahanmuutto nähdään perustavanlaatuisena osana maan virallista kansallista historiaa, maahanmuuttajien asemaa ei ole samalla tavalla tunnustettu Euroopan valtioissa – ei myöskään Belgiassa. Tämän päivän Belgia kuitenkin koostuu eri etnisistä ryhmistä ja kulttuureista tulleista ihmisistä, jotka mieltävät itsensä ja jotka vahvasti mielletään belgialaisiksi. Tähän liittyen onkin olemassa varsin kuiva kasku: ”Hei, olen paljasjalkainen belgialainen. – Oikeasti, mistäs lähtien?”.

Brysselin ja Belgian oman näkökulman mukaan isoin kysymys ei ole kuitenkaan Eurooppa, identifioituminen EU:n pääkaupunkina tai monikulttuurisena sulatusuunina, vaan flaamien ja vallonien välinen historiallinen kiista ja se, kuinka Belgian liittovaltio on pyrkinyt tasapainoilemaan näiden kahden etnisen ryhmän välillä. On väitetty, että historiallisesti sekä maantieteellisesti Bryssel kuuluu Flanderin-alueelle (nykyään osavaltioon), mutta se on tästä huolimatta vahvasti rankankielinen kaupunki. On kenties jopa ironista, että Bryssel nähdään ajoittain itsenäisenä valtiona, vaikka se tosiasiassa on vuoden 1988 perustuslaillisen muutoksen jälkeen saanut flaamien sekä vallonien omien parlamenttien ohella myös oman parlamenttinsa, minkä lisäksi näitä kaikkia kolmea sitoo myös Belgian liittovaltion hallitus.

Selkeyden vuoksi: Belgia on siis liittovaltio (parlamentaarinen monarkia), jossa on kolme osavaltiota: kullekin etniselle ryhmälle sekä ”näiden keskenään jakamalle” pääkaupungille Brysselille, mutta toisin kuin usein sanotaan: tässä enemmän tai vähemmän kansainvälisestikin tunnetussa väännössä ei ole kyse ainoastaan kahden etnisen ryhmän välisestä kieliriidasta, vaan myös taloudellisten resurssien sekä ylipäätään valtiollisten ja poliittisten oikeuksien jakamisesta.

Historiallisesti Belgian itsenäistymisen myötä vuonna 1830, maasta tuli ranskankielisen väestön hallitsema valtio, jossa flaamit olivat yhteiskunnan hierarkiassa alisteisessa asemassa. Tämä näkyi taloudellisesti, poliittisesti ja tietenkin myös kielellisesti. Vuonna 1932 säädetty kielilaki määritteli Flanderin ja Vallonian alueet yksikielisiksi ja ainoastaan Brysselin hallinnollisen alueen maan ainoaksi kaksikieliseksi alueeksi koko maassa. Tänäkin päivänä, viimeisen sodan kokeneen sukupolven ihmisten kertomuksissa sekä historiankirjoissa on luettavissa tapauksia toisen maailmansodan ajoilta,  jolloin flaaminkieliset joukot joutuivat taistelemaan vallonialaisista koostuvan upseeriston alaisena (komentokieli oli ranska. Järjestelyn yhtenä seurauksena käskyjä ei ymmärretty mikä taas johti tavallista suurempiin tappiolukemiin. Flaaminkielisillä ei myöskään ollut mahdollista nousta upseeritasolle noihin aikoihin, mikä myös herätti ärtymystä ja vihamielisyyttä ryhmien välille ja oli joidenkin perustelujen mukaan syy flaamien innokkaaseen värväytymiseen vapaaehtoisista koostuvaan Waffen-SS-divisioonaan.

Mielenkiintoinen lisä toisen maailmansodan kontekstissa on myös se kohtelu, mitä flaamit sotavankeudessa sekä miehitysvallan alla saksalaisilta saivat verrattuna valloneihin. Natsi-Saksan tuon aikaisen rotuopin mukaan flaamit olivat lähempänä heidän alkuperäänsä kuin ranskankielinen väestön osa, joten mm. vankileireillä jaoteltiin sotavangin etnisen ryhmän mukaisesti ja olen kuullutkin useita anekdootteja noilta vuosilta, jolloin vallonialainen yksilö, joka suurin piirtein ymmärsi flaamia, kielsi olevansa valloni päästäkseen parempiin vankeusolosuhteisiin. Puolin ja toisin kaunaa on asiasta kannettu, etenkin sodan aikalaisten ja joidenkin heidän jälkeläistensäkin keskuudessa tämänkin päivän Belgiassa.

Yksi maan kuuluisimmista poliittisista kieliriidoista tapahtui vuonna 1968, kun suuren kielellisen erimielisyyden seurauksena ranskankielisten professoreiden sekä opiskelijoiden ei annettu enää opettaa ja opiskella Leuvenin/Louvainin yliopistossa. Oma isoisäni, joka omina peruskouluaikoinaan sai opettajan kämmenestä muistutuksen, mikäli vahingossa puhui flaamiksi ranskan sijaan, ainakin tunnetasolla ymmärsi kieliasetuksen järkeilyä, vaikka muutoin puhuikin molempia kieliä täydellisesti ja oli upseerina Belgian yhtenäisyyden kannattaja.

Flaamien ja vallonien välisten kiistan syyt ovat kuitenkin paljon syvemmällä, kun vain puhutussa kielessä – etenkin tänä päivänä. Lyhytkin vilkaisu Belgian talouden kehitykseen viimeisten 200 vuoden aikana tuo hieman sisältöä tähän keskusteluun, jota usein on tarkasteltu ainoastaan kielellisten kehysten läpi.

Kärjistäen voidaan todeta, että tänä päivänä Flanderi on ranskankielistä naapuriosavaltiotaan ratkaisevasti vauraampi. Sen tuottama osuus Belgian 530 miljardin euron bkt:stä on kokonaiset 60% ja sen suurkaupungit, kuten esim. Antwerpen, jonka satama on Euroopan kolmanneksi suurin – ovat koko maan vahvasti sykkivän talouden sydän. Näin ei kuitenkaan ollut aina, sillä Vallonia oli Belgian itsenäistymisen aikoihin 1800-luvulla Pohjois-Euroopan teollisuuden kärkialueita, joissa mm. lasi-sekä hiilikaivosteollisuus menestyivät, tuottaen runsasta vaurautta koko maanosaan. Tuona vuosisatana taas Flanderi, joka oli pitkälti vielä maatalousteollisuuden kantimissa, jäi selkeästi jälkeen alueellisessa vauraudessa sekä hyvinvoinnissa, mikä heijastui luonnollisesti myös poliittisiin valtasuhteisiin.

Asetelman kuitenkin muuttuessa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin flaamien alue alkoi kiinnittämään ulkomaisten investoijien huomiota, samalla kun Vallonian vanhanaikainen teollisuus alkoi jäämään jälkeen, on poliittista revanssia haettu jo mainittuihin historiallisiin ja kielellisiinkin epäkohtiin perustuen.

Belgian valtio on vuodesta toiseen antanut taloudellista substituutiota Vallonian talousahdingosta hätää kärsiville seuduille ja tämä on aiheuttanut osin perusteltuakin kriittistä keskustelua niin kansallisessa parlamentissa kuin Flanderin alueellisessakin. Moisen politiikan harjoittaminen on ollut omiaan ruokkimaan Belgian kansallismielisiä puolueita nimenomaan Flanderin itsenäisyyttä ajavia. Mielenkiintoisesti (ja konkreettisesti tarkasteltuna täysin utopistisesti) mm. Vlaams Belang (Flemish Interest) ajaa myös eroa EU:sta, mitä taas maltillisempi N-VA (The New Flemish Alliance) ei tee, vaan pyrkii ainoastaan parlamentaarisin keinoin hiljalleen EU-myönteisesti erottamaan Flanderin Belgian liittovaltiosta itsenäiseksi valtioksi.

Itsenäisyysintoilijoiden joukossa realistisimmat flaamit kuitenkin hahmottavat, että ero Valloniasta ja täten Belgiasta, voisi kuitenkin käydä heille lopulta paljon kalliimmaksi kuin nykyinen järjestelmä, jossa he mielestään kustantavat omista verorahoistaan mm. vallonien höllärakenteisia sosiaalipalveluita. Taloudellisesti kestämättömässä tilanteessa usein alennutaankin riman alle menevään retoriikkaan, jossa yleisesti ottaen kaksikieliset (ranskaa ja hollantia/flaamia puhuvat) flaamit haukkuvat ainoastaan ranskan kieltä osaavia valloneja omaan napaan tuijottaviksi vetelehtijöiksi.

Eri faktojen sekä tarinoiden yhteensovittaminen kertoo vahvasti sitä tarinaa, että osin taloudellisistakin tekijöistä johtunut kiista monella tapaa manifestoituu edelleen kielellisenä. Voimme siis todeta, että flaamien ja vallonien kiistan konkreettiset syyt ovat syvällä maan historiassa ja monelta osin ymmärrettävät, mutta ne esiintyvät tänä päivänä myös tarkoituksenmukaisessa poliittisessa päätöksenteossa usein lyhytnäköisenä poliittisia irtopisteitä hakevana menettelynä, jota ohjaa tiettyjen kansanryhmien tunteet eivätkä välttämättä jääkylmät faktat.

Vanhempieni sukupolvi suhtautuu asiaan jo tosiasioiden kautta taloudellisesta näkökulmasta katsottuna, vaikka toki tämäkin jo itsessään riittää monelle yksilölle syyksi hyvin dramaattisinkin kannanottoihin. Oma sukupolveni on yleisesti sanottuna myös kovin maltillinen ja pragmaattinen ”kielikysymyksen” suhteen mutta tässäkin yhteydessä me ns. globalisaation pyörteissä voitolle jääneet kykenemme hieman etuoikeutetusti katsomaan asiaa vähemmän rajatusti kuin edeltävät sukupolvet

Vaikka ongelma voikin vaikuttaa kaukaiselta ja nimenomaan Belgian sisäiseltä asialta, ei kyse ole vaan yhdestä maasta ja sen etnisten ryhmien välisestä pitkään jatkuneesta erimielisyydestä. Euroopassa sekä EU:ssa on useita maita, joiden etniset ryhmät ajavat kovinkin keinoin omia poliittisia intressejään, eivätkä nämä intressit välttämättä aina kulje käsi kädessä EU:n kanssa.

Brysselin ollessa osittain kovin jakaantuneen Belgian pääkaupungin lisäksi, myös yhteisen Euroopan unionimme institutionaalinen keskus, ei flaamien ja vallonien välinen kiista ole yhdentekevä. Sen ymmärtäminen on jo pelkästään symbolisellakin tasolla oman eurooppalaisuutemme ymmärtämistä – etenkin näinä aikoina, kun EU pyrkii taas jaloilleen yhtenäisyyden sekä syvenevän integraation nimissä, eivätkä kysymykset etnisestä monimuotoisuudesta ja eurooppalaisuudesta itsessään ole muuttumassa ainakaan yksinkertaisemmiksi.

TEKSTI Yannick Lahti

Kategoriat: Eurooppa kriisien jälkeen
JAA TWIITTAA PINNAA JAA