Euroskeptikkojen EU-kansalaisuuskritiikki ei ole täysin perusteetonta

Monet ehkä muistavatkin Winston Churchillin kuuluisan puheen ”Yhteisestä eurooppalaisesta perheestä”. Siitä huolimatta, että Churchill ei luonnollisesti suoraan viitannutkaan mihinkään eurooppalaiseen kansalaisuuskonseptiin, vaan mantereen-väliseen yhteistyöhön yleisemmällä tasolla, on edelleen mielenkiintoista pohtia Euroopan unionin kansalaisuuskäsitettä sekä sen evoluutiota menneisyydestä nykypäivään.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 15:sta artiklan ensimmäisen kohdan mukaan jokaisella on oikeus kansalaisuuteen ja tähän samaan arvoon on myös sitoutettu Euroopan ihmisoikeussopimus eli yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi, joka luotiin alkuperäisessä muodossaan vuonna 1950. On toki huomioitava, että vaikka useimmat Euroopan maat ovat allekirjoittaneet tämän yhtenä maailman onnistuneimpanakin tituleeratun ihmisoikeussopimuksen, ei sitä kuitenkaan ole suoraan implementoitu osaksi Euroopan unionia sen ollessa osana Euroopan neuvostoa, minkä alaisena toimii myös EIT eli Euroopan ihmisoikeusoikeustuomioistuin.

Euroopan unionin puolesta , 1 marraskuuta 1993 voimaan tulleen Maastrichtin-sopimuksen sisältäessä ensimmäistä kertaa  käsitteen Euroopan kansalaisuudesta juridisena entiteettinä ja täten todellisena kansalaisuuskonseptina, oli se kiistatta käänteentekevä Euroopan historiassa. Maastrichtin-sopimuksessa esiteltyjä EU-kansalaisoikeuksia laajennettiin ja täydennettiin sittemmin Amsterdamin-sopimuksessa vuonna 1997, mikä astui voimaan kaksi vuotta myöhemmin.

Tiivistettynä edellisestä voimme todeta siis, että jokaisella Euroopan unionin jäsenmaan kansalaisella on oman maansa kansalaisuuden lisäksi Euroopan unionin kansalaisuus, mihin liittyen hänellä on unionin lainsäädännössä määriteltyjä oikeuksia, joista keskeisimpinä mainittakoon liikkumis-ja oleskeluvapaus, oikeus äänestää ja asettua ehdolle, kansalaisaloite, perusoikeudet sekä kuluttajan oikeudet. On myös kiehtovaa pohtia vaalikelpoisuuskohtaa tarkasteltaessa, että kuka tahansa Euroopan unionin kansalainen voi asettua ehdolle Euroopan parlamentin vaaleissa missä tahansa EU-maassa, kuten ex-meppi ja ralliautoilija Ari Vatanen teki noustessaan vuoden 2004 vaaleissa Ranskasta, Union pour un Mouvement Populairen listalta.

Euroopan unionin kansalaisen oikeudet ovat toki laajemmat ja yksityiskohtaisemmat niitä pidemmälle tarkasteltaessa mm. jo työllisyyden, opiskelun ja terveydenhuollon kannalta. Joka tapauksessa kansalaisuus on juridisena käsitteenä määriteltävissä sekä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten nojalla perusteltavissa. Mutta mitä on kansalaisuus subjektiivisesti ajateltuna eurooppalaisen ihmisen mielessä?

Vaikka vastikään julkaistun Taloustutkimus oy:n tekemän selvityksen mukaan suurin osa suomalaisista nuorista suhtautuu EU-jäsenyyteen erittäin myönteisesti sekä kokee itsensä Euroopan unionin kansalaisiksi, on kysymys eurooppalaisesta identiteetistä silti varsin haastava yleisemmällä tasolla Euroopassa.

Valitessamme esimerkiksi minkä tahansa unionin jäsenmaan kansalaisen, vaihtelee kunkin maakohtaisen yksilön käsitys omasta identiteetistä luonnollisesti jo itsessään paljon. Kussakin maassa on alueellista identiteetin tunnustamista sekä niihin samaistumista mikä ilmenee alueellisena kulttuurina, murteena, traditiona tai etnisyytenä ja nämä ovat alati muuttuvia olosuhteita, sekä eläneet murroksessa ennen ja jälkeen maailmansotien.

Kun mietin tavallista arkea, näyttäytyy kansalaisuus Euroopassa helposti terminä, jota käytämme keskustellessamme ihmisten kanssa, jotka tulevat toisesta maanosasta. Kun ylipäätään puhumme identiteetistä, samaistamme itsemme yleensä kotimaahan, uskontoon jne. Mutta globaalissa kontekstissa samaistuminen voi olla myös eurooppalaiseksi samaistumista, esimerkiksi tilanteessa, jossa kotimaamme ei ole kovin tunnettu.

Me emme voikaan alkaa pohtimaan eri Euroopan maiden yksilöiden käsityksiä heidän maakohtaisesta sekä eurooppalaisesta identiteetistään, sen ollessa täysin epätarkoituksenmukaista minkään tieteellisen evidenssin muodostamiseksi. Voimme vain tyytyä toteamaan, että minkä tahansa EU-maan kansalainen yksilö onkaan, on tämä todetusti myös EU:n kansalainen. Se miten nämä hyvin pinnallisesti edellä läpikäydyt oikeudet sitten näyttäytyvät ihmisten jokapäiväisessä elämässä onkin toinen kysymys. Ihmisten käsitykset omista oikeuksistaan sekä mahdollisuuksistaan ns. EU-tasolla vaihtelevat myös jo koulutustaustan, sosioekonomisen aseman sekä monen muun tekijän ohella. Yhtä lailla Grenoblelainen, perheensä viinitilalla työskentelevä ranskalainen nuori voi olla tai olla olematta kiinnostunut hänen edessään avautuvista mahdollisuuksista, joita tänä vuonna 31 vuotta täyttävän Erasmus+ -vaihto-ohjelma hänelle tarjoaa, kuten myös Turun yliopiston Kauppakorkeakoulusta valmistunut kansantaloustieteen maisteri, joka ei ikinä mennyt työharjoitteluun ulkomaille ja toivoo työllistyvänsä Suomessa. Emme voi tehdä mitään konkreettisia johtopäätöksiä heidän valinnoistaan pohtiessamme sitä vaikuttavatko niihin heidän käsityksensä eurooppalaisesta identiteetistä ja Euroopan unionin kansalaisuudesta.

Vaikka anti-integraatiopiireissä koko EU-kansalaisuuskäsitettä on arvosteltu tunnetusti sen yleismaallisten, kansallisten rajojen ylittävien sekä jopa romanttisten ja utopististen tulokulmien johdosta, on asiaa lähestytty myös varsin pragmaattisesti sopimusoikeudellisiin vivahteisiin katsovasti. Kritiikkiä itse Euroopan unionin kansalaisuutta kohtaan on nimittäin esitetty eri tasoisin argumentein jo vuosien ajan myös niistä lähtökohdista, ettei EU:n kansalaisilta itseltään kysytty mielipidettä koko kansalaisuus-konseptiin. Asia päätettiin heidän puolestaan EU:n poliittisen eliitin toimesta ja koko käsite sinänsä meni päälaelleen, kun mietimme Maastrichtin-sopimuksen ideaalia ydintä, jossa päätöksenteon tulisi toteutua mahdollisimman tiiviisti kansalaisten kanssa.

Täten vuosien saatossa onkin ollut mielenkiintoista havaita, kuinka pro integraatio-politiikkojen eurooppalaisuutta käsiteltävissä avauksissa on ollut myös siemeniä vastapuolen argumenttien kylvämiseen. Etenkin 2010-luvun kriisejä edeltävät jatkuvat puheet eurooppalaisuudesta sekä kansalaisuudesta Euroopassa olivat monessa suhteessa omiaan kääntämään keskustelun päinvastaiseen suuntaan.

Vielä 10-15 vuotta sitten huomattavasti enemmän marginaalissa olleet euroskeptiset populistiset puolueet alkoivat korostaa nimenomaan kansallista identiteettiä tämän utopistiseksi maalatun eurooppalaisen sijaan. Täten uudeksikin nationalismiksi kutsuttu poliittinen suuntaus on noussut merkittäväksi vastavoimaksi niissä keskusteluissa, joissa on käsitelty Euroopan unionin tulevaisuutta hyvinkin konkreettisista poliittisista lähtökohdista. En tietenkään väitä, että pro EU-politikkojen ehkä hieman epäonnistunut tai etäiseksikin jäänyt agendan ajaminen mm. juuri yleiseurooppalaisen identiteetin muodostamisesta olisi itsessään kääntynyt päälaelleen. Kuitenkin EU:hun hieman skeptisemmin suhtautuneet kansalaiset ja etenkin heidän turhautumistaan oikein lukeneet euroskeptiset populistit, ovat osanneet käyttää tätä ontuvaa retoriikkaa sekä Maastrichtin hieman tekopyhää semanttista suhtautumista Maastrichtin sopimukseen hyväkseen, omien tarkoitusperiensä ajamiseksi kuten esim. Ranskan Le Pen, Unkarin Orbán sekä Italian Grillo.

Ehkäpä voimme todeta, että oli Euroopan unionin kansalaisuudesta mieltä mitä tahansa, ei se nykyisessä muodossaan aiheuta ristiriitaa eurooppalaisten kansallisen ylpeyden sekä tiivistyvän EU:n kanssa. Meillä ihmisillä on samanaikaisesti useita eri identiteettejä eikä ole olemassa mitään syytä miksei tämä jaettu eurooppalainen identiteetti voi elää kansallisen identiteetin rinnalla.

Siitä huolimatta, että koen useiden sukupolveni ihmisten tavoin EU:n kansalaisuuden tärkeänä ja konkreettisena virstanpylväänä integraation historiassa sekä oleellisena osana sitä kuka minä kansalaisoikeuksiltani olen Suomessa ja Euroopassa, emme voi sulkea silmiäni asiaan kohdistuvalta perustellulta kritiikiltä ja sen juurisyiden problematiikalta. Kansalaisuus tavallaan ”runnottiin” läpi menettelyllä, josta euroskeptikot sekä anti-integraatio fraktiot aina pitävät ääntä. Miksi he jättäisivätkään moisen mahdollisuuden käyttämättä. Vaikka heidän retoriset ulostulonsa olisivatkin epätarkoituksenmukaisia sekä harhaanjohtavia, eivät he teknisesti ole väärässä, kun pohdimme meille eurooppalaisille tärkeän Maastrichtin sopimuksen henkeä.

TEKSTI Yannick Lahti

Kategoriat: Eurooppa kriisien jälkeen
JAA TWIITTAA PINNAA JAA