Euroopan parlamentin värikäs Bexit-neuvottelija

Mikäli Iso-Britannian pääministeri Theresa Mayn alkuvuodesta esittelemä 12-kohtainen neuvottelusuunnitelma Euroopan unionin jäsenyydestä luopumisesta ei vielä vakuuttanut kaikkia tahoja Brexitin lopullisesta toteutumisesta. On viimeistään nyt selvää, että EU:n ja Britannian yhteinen taival on tullut päätökseensä. Viime maaliskuussa Britannian parlamentti hyväksyi lain, joka valtuutti hänen majesteettinsa kuningatar Elisabet II:n hallituksen aloittamaan asianmukaiset toimet historiallisen EU-eron toteuttamiseksi.

Yhdistyneen Kuningaskunnan luopuminen unionin jäsenyydestä tulee teknisesti ottaen perustumaan eroa nimenomaan koskevaan Lissabonin sopimuksen 50:een artiklaan, joka aktivoitiin pääministeri Mayn johtaman hallituksen toimesta virallisesti 29 päivä maaliskuuta. Ilmoituksen eroprosessia koskevan artiklan aktivoimisesta otti vastaan Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk ja täten pitkä odotus sekä spekulaatiot aiheesta ovat viimein päättyneet: Iso-Britannia tulee eroamaan Euroopan unionista.

Käytännössä neuvotteluista ja eroprosessista, jonka aikahaarukaksi on arvioitu kaksi vuotta ei kuitenkaan odoteta täysin suoraviivaista menettelyä jo pelkästään sen vuoksi, että ns. vastaavaa ennakkotapausta ei ole olemassa. On selvää, että 43:n vuoden aikana tehtyjen sopimusten purkaminen sekä osittainen uudelleen neuvotteleminen yli tuhannesta eri aihealueesta tulee olemaan pitkäjänteinen prosessi eikä kukaan todellisuudessa voi tietää millä tahdilla tiimalasin yläkuppi tyhjenee.

Eroon liittyviä laajoja kokonaisuuksia sekä teknisiä seikkoja korostaneet median EU-asiantuntijat ovat jättäneet vähemmälle huomiolle yhden niistä henkilöistä, joka Iso-Britannian neuvotellessa EU-erosta, istuu pöydän toisella puolella; nimittäin Euroopan parlamentin virallinen Brexitin pääneuvottelija Guy Verhofstadt.

Belgian entinen pitkäaikainen pääministeri, nykyinen Euroopan liberaalidemokraattien liiton ryhmän ALDE:n puheenjohtaja ja – kuten todettua Euroopan parlamentin virallinen Brexitin pääneuvottelija, tulee olemaan merkittävässä roolissa EU:n etsiessä uutta suuntaansa.

Tulevan eroprosessin vaiheita tarkasteltaessa on pakko katsella kokonaisuutta poliittisten realiteettien sekä moniulotteisten lakipykälien lisäksi myös neuvotteluiden avainhenkilöiden persoonallisuustekijöiden näkökulmasta – ja Verhofstadtia voidaan varauksetta kutsua persoonaksi. Olkoonkin niin, että teknisesti komission nimeämä neuvottelija Michel Barnier käyttää EU:n puolesta suurempaa äänivaltaa kuin Verhofstadt, ei tämän vaikutusta neuvotteluissa ja asiaa koskevassa medianäkyvyydessä tule kuitenkaan vähätellä. Sen olemme jo nyt voineet todeta.

Verhofstadt tunnetaan suorien puheidensa lisäksi yhtenä kaikkein voimakkaimpana federalistisen unionin kannattajana. Uunituoreessa kirjassaan Europe’s Last Chance, Verhofstadt ei häpeile monien euroskeptikkojen takuuvarmaksi kauhuksi, esitellä näkemyksiään lähes Yhdysvaltojen mallin mukaisesta yhdistyneestä eurooppalaisesta federalistisesta unionista, mm. Tiiviimmästä talous ja puolustusyhteistyöstä.

Tänä aikana, jolloin EU on kiistatta olemassaolonsa suurimpien haasteiden keskellä ja, jolloin euroskeptiset populistiset ja nationalistiset liikkeet ovat haalineet kannatustaan nimenomaan pelottelemalla kansalaisiaan Verhofstadtin kaltaisten poliitikkojen ajamista arvoista; vieläkin tiiviimmästä Euroopan Unionista.

Vaikka lääkkeistä EU:n kriisiin oltaisiinkin eri mieltä, tarjoaa Brexitin tuleva pääneuvottelija kuitenkin konkreettisen näkemyksensä nykytilanteesta, jossa hän esittää Euroopan puristuvan Yhdysvaltojen populistisen presidentin sekä Venäjän autoritäärisen vastaavan väliin. Näiden lisäksi poliittinen radikaali islam luo oman uhkakuvansa maanosallemme ja mm. näiden kolmen päätekijän vuoksi Verhofstadt kokee Euroopan ja EU:n elävän hyvin todellisessa eksistentiaalisessa hetkessä.

Euroopan sisäisiin ongelmiin, nationalismin sekä euroskeptismin nousun konkreettisiin uhkiin Verhofstadt uskoo EU:n olevan kykenevä vastaamaan, mikäli poliitikot onnistuvat luomaan todellisen vision ja keinon uudesta suunnasta. Vasta-argumenttina nationalistisille sekä rasismin kanssa flirttaileville poliittisille voimille hän esittää seuraavat kysymykset: ilmastonmuutos, Tuleeko se ratkeamaan nationalismilla? Finanssikriisi, pakolaiskriisi, Euroopan geopoliittinen sijoittuminen. Ratkeavatko nämä ongelmat todella nationalismilla ja sisäänpäin kääntymisellä sekä rasismilla vaiko sittenkin todellisella tiiviillä eurooppalaisella yhteistyöllä?

Puheissaan Verhofstadt korostaa, että eurooppalaisten kansallinen ylpeys ei ole ristiriidassa tiivistyvän EU:n kanssa. Hän perusteleekin ihmisillä olevan useita eri identiteettejä samanaikaisesti ja kertoo saaneensa jo tuhansia yhteydenottoja mm. Briteiltä, jotka eivät halua luopua Brexitin myötä eurooppalaisuudestaan. Hän selittää tämän jaetun eurooppalaisen identiteetin elävän kansallisen identiteetin rinnalla: eurooppalaisen kirjallisuuden, musiikin, ruoan, muodin, arkkitehtuurin, arvojen ja lukemattomien muiden elementtien muodossa. Se, että olet saksalainen, suomalainen tai italialainen pitää paikkansa, mutta samalla olet myös eurooppalainen.

Eroprosessin käynnistyttyä on Verhfostadt asettanutkin Euroopan parlamentin näkökulmasta ensisijaiseksi lähtökohdakseen neuvotteluissa ”citizens first” eli kansalaiset ensin lähestymistavan. Kansalaisilla hän viittaa sekä EU:n jäsenmaiden kansalaisiin, jotka asuvat Britanniassa ja brittiläisiin, jotka asuvat EU-maissa. Neuvotteluita käsittelevässä lehdistötilaisuudessa hän painottikin haluavansa tämän olevan ensimmäinen asiakohta, joka tulisi ratkaista ja hän korosti, että eroneuvotteluiden molempien osapuolten tulisi kaikin tavoin välttää sitä, että unionin tai Britannian kansalaisista tulisi pelinappuloita Euroopan unionin tulevia suuntaviivoja piirrettäessä.

Identiteettikysymyksen näkökulmasta Verhfostadt avasi ”citizens first”-pelin ehdottamalla ratkaisua, jossa Iso-Britannian kansalaiset voisivat halutessaan säilyttää EU:n kansalaisuutensa ja hän onkin jo ehtinyt vaatia pääministeri Theresa Mayta tukemaan kaikkia niitä brittejä, jotka haluavat tarttua tähän mahdollisuuteen. Ainakin teoriassa esitys on mahdollinen, sillä käsitteenä kaksoiskansalaisuus ei ole vieras. Käytännössä on kuitenkin vielä mahdotonta sanoa, mitä oikeuksia näillä brittiläisillä EU:n kaksoiskansalaisilla voisi konkreettisella tasolla olla ja ulottuisiko se vapaaseen liikkuvuuteen ja jopa äänestämiseen EU-vaaleissa. Britanniassa ehdotukseen on lähtökohtaisesti suhtauduttu hallituksen puolesta myötämielisesti, joidenkin Brexit-haukkojen toki vastustaessa ehdotusta sillä perusteella, että tämä olisi ”täydellisen EU-ero” käsitteen vastaista. Toteutui tämä ehdotus tai ei, on se joka tapauksessa loistava osoitus siitä mihin Verhofstadt pystyy keskustelua viemään Brexit-neuvotteluissa sekä yleisemmässä EU-keskustelussa, vaikka ei todetusti olekaan juridisesti painavammalla tuolilla valtaa käytettäessä  EU-komission neuvottelija Barnieriin nähden.

Vaikka hänen näkemyksiään ei täysin tai ollenkaan hyväksyisikään, on Verhfostadtille annettava arvoa hänen ajatustensa selkeästä esittelystä, aloitekyvystä sekä perinteisen poliittisen ja byrokraattisen jargonin sekä retoriikan välttelystä. Tästä hän on toki antanut jo näytteitä vuosien mittaan Euroopan parlamentin puheenvuoroissaan, joissa hän ei tunnetusti ole sanojaan säästellyt. Vai mitä muuta voi sanoa retorisesta avauksesta, jossa Verhofstadt kuvaili brittiläisen Brexitiä ajavan UKIP-puolueen, Euroopan parlamentin jäsenen Nigel Faragen palkkaa, koko Euroopan Unionin turhimmaksi menoeräksi?
Verhofstadtin Eurooppa-federalistiset visiot ja näkemykset ovat jo nyt tuoneet teknisen eroprosessin käsittelemisen rinnalle paljon keskustelua herättäviä eurooppalaisia ja EU:hun liittyvä arvokysymyksiä, kuten tämä nimenomainen identiteettikysymys. Tavallisen eurooppalaisen näkökulmasta nämä ovat nimenomaan niitä asioita, joihin on helpompi ottaa kantaa tai samaistua kuin esim. Yhteismarkkinoita koskeviin juridisiin yksityiskohtiin. Juuri tässä piilee Verhofstadtin roolin painavuus jo tässä aikaisessa vaiheessa, kun Brexit-neuvottelut ovat vasta alkutekijöissään.

TEKSTI Yannick Lahti

KUVA Sami Kolsi

Yannick Lahti on vapaa toimittaja ja viestinnän maisterivaiheen opiskelija, jonka opintojen pääpaino on poliittisessa viestinnässä sekä Euroopan integraatiossa.

Kategoriat: Eurooppalainen identiteetti
JAA TWIITTAA PINNAA JAA