Ankarasta, Turkista

”Ankarasta, Turkista” oli otsikko, jonka annoin blogille, jota ajoittain kirjoitin toimiessani Suomen suurlähettiläänä Turkissa syksystä 2012 elokuuhun 2016.  Blogiotsakkeen voi kirjoittaa joko pilkulla tai ilman.

Syksyllä 2012 Turkin presidenttinä oli vielä Abdullah Gül, lempeästi hiljaisella äänellä puhuva poliitikko, jolla oli taustaa ulkopolitiikasta ja joka tunnettiin hyvin eurooppalaisissa piireissä. Pääministerinä toimi Recep Tayipp Erdogan ja ulkoministerinä vikkeläliikkeinen ja akateeminen Ahmet Davutoglu,  eurooppalaisten poliitikkojen hyvä tuttu hänkin ja taitava neuvottelija.  Oikeus- ja kehityspuolue  AKP oli tuolloin ollut vallassa kymmenkunta vuotta.   Ilmassa oli  vahvaa myönteisyyttä , talouskasvut luvut olivat europpalaisittan huikeat  6 prosenttia.    Ratkaisua kurdikysymykseen oli ryhdytty matalalla profiililla hakemaan.   Turkin EU-jäsenyysperspektiiviä ei juurikaan kyseenalaistettu, vaikka neuvotteluissa ei edetty.  Ja Istanbul oli kerta kaikkiaan cool.

Turkissa puhuttiin, debatoitiin, kirjoitettiin ja argumentoitiin hyvin reippaasti. Maassa ilmestyi lukemattomia sanomalehtiä,  sosiaalinen media oli kaikkien ulottuvilla.  Keskusteluun alkoi kuitenkin  vaivihkaan hiipiä konservatiivisia sävyjä. Itse hätkähdin ensimmäisen kerran, kun maan poliittinen johto puuttui   huikean  suosion saavuttaneeseen televisiosarjaan ja moitti sitä historian vääristelystä – ja naisten liian vapaasta pukeutumisesta.  Turkin kansallinen lentoyhtiö poisti sarjan vähin äänin inflight-ohjelmistostaan.  Turkille julistettiin myös uusi kansallisjuoma: rakiviinan korvasi jogurttipohjainen ayran, joka toki on hyvää helteellä.  Ja alkoholiveroa korotettiin reippaasti.

Demokraattisessa yhteiskunnassa pitää voida pukeutua  omien arvojen mukaisesti, toki muita loukkaamatta.  Turkissa kumottiin  vuonna 2013 huivisääntö, joka oli estänyt  päähuivin käytön julkisissa viroissa ja yliopistoilla. Lakimuutoksen  myötä huivien käyttö lisääntyi. Keskustelua käytiinkin sitten siitä,  kuinka paljon kyseessä oli vapaaehtoisuus ja  aito uskonto, kuinka paljon ryhmäpaine tai muut syyt. Ja taas kerran puhuttiin naisten pukeutumisesta. Kaupungilla käydessäni olin aina iloinen, kun näin huivillisten ja huivittomien tyttöjen ja naisten kulkevan käsikynkkää vilkkaasti rupatellen. Siinä ei painanut politiikka.

Politiikka painoi tosin melkoisesti, kun Turkissa ryhdyttiin keskustelemaan naisten asemasta ja oikeuksista. Kuvaavaa onkin, että maassa on perhe- ja sosiaaliasioiden ministeriö.  Toki kulttuurisesti perhe laajoine sukuinen on turkkilaisen yhteiskunnan ydintä, mutta se määrittää pitkälle myös naisen asemaa: tytär, vaimo, äiti, osa perhettä ja osa kokonaisuutta. Kehityskulkua neljän vuoden aikana luonnehtii hyvin perhe- ja sosiaaliministeri – jo lähtökohtaisesti  ainoa nainen maan hallituksessa: Ensimmäinen tapaamani  perheasioiden ministeri oli raudanluja ammattilainen jakkupuvussaan.  Hänet määrättiin  sittemmin AKP:n ehdokkaaksi  aluevaaleihin Gaziantepin kaupunkiin. Hän voitti luonnollisesti vaalit, Gaziantepin onneksi. Toinen ministeri pukeutui jo yli polvisääreen ulottuvaan hameeseen ja kolmannella olikin sitten jo AKP-naispoliitikoille tuttu päähuivi.

Gezi-puiston mielenosoitukset toukokuussa 2013  olivat eräänlainen käännekohta nyky-Turkin kehityksessä. Mieltä ei osoitettu niinkään viheralueen säilyttämisen puolesta, vaan ennen kaikkea  sekularismin ja monimuotoisuuden puolesta.  Gezi-puistosta tuli symbolinen, haluttiin sitä tai ei. Sittemmin on kaikki mielenosoitukset siellä aina kielletty.  Poliittisen johdon vastaus mielenosoituksiin oli ensin sovitteleva, mutta sävy muuttui pääministerin palattua ulkomaanmatkaltaan.   Gezi-puistoa on moni käyttänyt hyväkseen omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä.

Turkissa järjestettiin vuosien 2014-2015 aikana useat  vaalit, joista paikallisvaalit olivat AKP:n voittokulkua, joskin kurdipuolue HDP pääsi yllättämään.  Aluevaalit olivat mittari elokuun 2014 presidentinvaaleihin, ensimmäiseen suoraan presidentin kansanvaaliin. Ne voitti odotetusti Recep Tayipp Erdogan, joka sittemmin on joka käänteessä muistuttanut olevansa  ”kansan presidentti, koska kansa on hänet suoraan valinnut”.  Toinen puoli kansasta ei kuitenkaan äänestänyt häntä. Näiden vaalien yllättäjä oli kuitenkin  kurdipoliitikko Selahattin Demirtas, joka sittemmin on menettänyt parlamentaarisen koskemattomuutensa kymmenien muiden poliitikkojen ohella.  Demirtasia äänestivät myös monet  Gezi-puistosta innoituksensa saaneet. Sitten presidentin vaalien Turkki on siirtynyt varmasti kohti keskitetympää hallintoa ja vallankäyttöä.

Me kaikki jännitimme parlamenttivaaleja kesäkuussa 2015. Vaalituloksen mukaan AKP menetti enemmistönsä 550-paikkaisessa parlamentissa. Vaalien yllättäjä oli  taas kurdipuolue HDP, Demirtasin johdolla, sillä se ylitti hyvin 10 % äänikynnyksen.  Rohkeimmat povasivat maahan jo monipuoluehallitusta, mutta toisin kävin. Uudet vaalit järjestettiin marraskuussa  2015 ja tulos palautti entiset asetelmat.  Nyt maa onkin siirtymässä presidenttivaltaisen järjestelmän suuntaan, mitä on vahvistanut myös toukokuussa 2016  aloittanut ”uusi hallitus”. AKP:n puoluejohtajan vaihdoksen myötä vaihdettiin näet pääministeri, jolloin tehtävään nimitettiin pitkän linjan uskottu Izmiristä.

Turkin politiikka ja yhteiskunnallinen kehitys on puhuttanut EU-Eurooppaa. Turkki on tärkeä maa, strateginen sijainniltaan, haasteellisten naapurien ympäröimä.  Syyrian viisi vuotta jatkuneen konfliktin seurauksena maassa  on yli 3 miljoonaa pakolaista.  EU-Eurooppa kiitti pitkään Turkkia siitä, että se huolehti näistä pakolaisista. Me emme aivan katsoneet totuutta silmiin.  Hiljaiset signaalit olivat kaiketi liian hiljaisia.  Sitten kesällä 2015 heräsimme miljoonavyöryyn, millä on ollut syvältä luotaavia seuraamuksia Euroopan unionille.  Sotaa pakenevilla on aito hätä, mutta joukkoon mukaan mahtuu myös muita.  Tilannetta ovat armottomasti hyödyntäneet monet  tahot ja räikeimmin ihmissalakuljettajat.

EU:n ja Turkin sopimusta pakolaiskysymyksen hallinnoimiseksi on arvostelu, mutta vallitsevassa tilanteessa se oli  – ja on – kelvollinen ratkaisu. Neuvotteluissa  meidän oli kuunneltava myös Turkkia. Neuvottelut olisivat kaiketi olleet yksinkertaisemmat, jos olisimme heränneet tilanteeseen aikaisemmin.  Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden maksatukset Turkissa asuvien pakolaisten olojen helpottamiseksi  ovat olleet ja ovat edelleen merkittävin kontribuutio. Tätä Turkki ei aina halua myöntää, mikä toki on turhauttavaa. Pääasia kuitenkin on, että varat päätyvät sinne, minne on tarkoitus. Kenelläkään ei ole varaa yhteenkään menetettyyn sukupolveen.   Pakolaistilanne Turkissa ja sen naapurustossa kuplii edelleen  ja se jatkuu, kunnes kansainvälinen yhteisö aikaansaa ratkaisun Syyrian konfliktiin.

Turkki taiteilee monen asian kanssa ja voimme vakavasti kysyä, mihin suuntaan maa on menossa. Heinäkuun vallankaappausyrityksen jälkeen julistettua poikkeustilaa on jatkettu edelleen. Yli 100 000 kansalaista on siirretty pois tehtävistään, erottu viroistaan, laitettu syrjään. Pidätettyjä on joidenkin laskelmien mukaan kymmeniä tuhansia.   Nämä ovat huolestuttavia määriä. Vallankaappausyritys on aina tuomittava ja syylliset on  saatava vastuuseen, mutta oikeusvaltioperiaatteista poikkeaminen ei ole sallittua.

Turkki on tärkeä. Pelisäännöt yhteistyöstä on kuitenkin sovittava yhdessä.

Nina Vaskunlahti

Nina Vaskunlahti oli Suomen Turkin suurlähettiläs vuosina 2012-2016. Nykyisin hän on suurlähettiläänä New Delhissä.

Kategoriat: Siirtolaisuus ja Turkki
share TWEET PIN IT SHARE