Saalis vai johtaja? – Euroopan tulevaisuus on omissa käsissämme

Sisäiset ristiriidat ja kansainvälinen vallan pirstaloituminen uhkaavat painaa unionin altavastaajaksi. Menestyäkseen Eurooppa tarvitsee rohkeita ratkaisuja.

Tuntiviisarin siirtely on aihe, joka näyttää viimein saavan aikaan yleiseurooppalaista päiden nyökyttelyä EU:n jäsenvaltioissa. Ainakin Suomessa komission esitys kesä- ja talviaikojen välillä hyppimisen lopettamisesta on saanut hyväksyvän vastaanoton: tuskin vähiten siksi, että Suomi on aktiivisesti lobannut asian puolesta.

Unionin kyky olla edes jostain aiheesta yhtä mieltä on ilahduttava aikana, jolloin unionin sisäiset ristiriidat repivät jäsenmaita voimakkaammin kauemmaksi toisistaan samalla, kun unionin alkuperäinen koossa pitävä liima eli yhteinen arvopohja liukenee maiden välillä. Unionin yhtenäisyyttä verottaneiden poliittisten vääntöjen lista on 2000-luvulla kertynyt jo varsin pitkäksi: finanssikriisi sahasi Eurooppaa keskeltä ja loi eripuraa pohjoisen ja Kreikan johdolla roskalainoissa ryvettyneiden eteläisten jäsenmaiden välille. Lännessä Brexit saksii kokonaisen saarivaltion unionin ulkopuolelle. Pitkittynyt maahanmuuttokriisi ja oikeiston valtaannousu on saanut Unkarin ja Puolan nykyisen johdon kapinoimaan ja lietsomaan suoranaista kansallista propagandaa unionia vastaan.

Kun poliittiset kysymykset ovat osoittautuneet vaikeiksi ratkoa, Euroopan johtajat ovat kääntäneet katseet Euroopan suureen kuvaan ja eurooppalaisen identiteetin ytimeen. EU:n komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker piti syyskuussa vuosittaisen Euroopan tilaa käsittelevän puheensa unionin parlamentissa. Siinä missä viime vuonna Juncker esitti rohkeita aloitteita unionin uudistamiseksi, tämän vuoden puhe herätti vähemmän ristiriitoja ja keskittyi valamaan uskoa Euroopan yhteisiin arvoihin. Konkreettiset uudistusehdotukset jäivät kellojen siirtelyyn, kun päähuomio kohdistui Euroopan tulevaisuuteen ja unionin peruspilareihin. Junckerin pääviesti koko mantereelle oli, että Eurooppa on liian pieni jakautumaan ja tarvitsee yhteistyötä pärjätäkseen tulevassa maailmassa.

Samalla viikolla, kun Juncker kävi puolustustaistelua eurooppalaisen yhteistyön olemassaolosta Strasbourgissa, Suomessa luennoi samankaltaisesta aiheesta toinen eurooppalainen intellektuelli. Jacques Attali on ranskalainen yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka piti Helsingin yliopistolla säätiön kutsumana luennon Euroopan tulevaisuudesta. Attali on tullut Ranskassa tunnetuksi miehenä, joka käyttää valtaa presidentti Emmanuel Macronin kulisseissa. Toimittaja ja Suomen Ranska-asiantuntija Helena Petäistö kuvailikin MTV:n kolumnissa miestä ”presidentintekijäksi” – Petäistön mukaan Macron saa kiittää presidentin virastaan pitkälti Attalia, joka otti nuoren kyvyn aikanaan siipiensä suojaan ja keskittyi henkilökohtaisesti koulimaan hänestä nykyisen mahtimiehen.

Attali ei Suomen-puheessaan juuri takertunut analysoimaan Euroopan unionin viimeisimpiä uutisia tai juonenkäänteitä, vaan maalasi pitkälle horisonttiin ulottuvan kuvan Euroopan tulevaisuudesta maailmassa, jonka nykytrendeihin sen on kyettävä sopeutumaan: Euroopan on suojeltava itseään sisäisiltä ristiriidoilta ja siten myös ulkomaailman itseensä kohdistamalta uhalta.

Olennaista Attalin mukaan on, että Euroopan suurin uhka on sen oma kykenemättömyys muodostaa kattava näkemys maanosan tulevaisuudesta, yksinkertaisesti Euroopan plussista ja miinuksista eli mahdollisuuksista ja uhista. Eurooppa on viimeisimpien vuosikymmenien aikana elänyt harvinaisia rauhan vuosia, jolloin eurooppalaisilla ei ole ollut tarvetta luoda yhteistä visiota: tyytyminen senhetkiseen asioiden tilaan on ollut helppo ja toimiva ratkaisu. 1950-luvulla käynnistynyt yhteinen eurooppalainen projekti on edennyt pisteeseen, jossa maanosamme yli 500 miljoonaa asukasta ovat maailman vauraimpia ja parhaiten voivia ihmisiä.

Samaan aikaan kuitenkin yleismaailmalliset trendit ovat muokanneet maailmaa Euroopan ympärillä. Attalin mukaan perimmäisin juurisyy Eurooppaan kohdistuvalle uhalle on globalisaatio ­– tai pikemminkin sen vajavaisuus. Kun kaupankäynti on kansainvälistynyt nopeassa tahdissa, ovat politiikka ja päätöksenteko jääneet alueellisten instituutioiden varaan. Attali vertaa maailman tämänhetkistä kehitystä Somaliaan. Afrikkalainen valtio on elänyt ilman toimivaa keskushallintoa kahdenkymmenen vuoden ajan, jolloin valta on valunut keskenään eripuraisille heimoille. Näiden heimojen keskinäinen valtataistelu on Afrikan sarvessa arkipäivää. Vastaavalla tavalla maailmanjärjestys on hitaasti mutta tasaisesti etenemässä kansainvälisen oikeuden määrittelemästä ja Yhdysvaltojen yksinapaisen hegemonian vahvistamasta aikakaudesta kohti monien ja keskenään erilaisten suurvaltojen maailmaa: tulevaisuudessa tiukasti rajattu nationalismi ja putkinäköinen oman edun tavoittelu voi olla kansainvälistä yhteistyötä suositumpaa.

Tämä maailmanjärjestyksen ”somalisaatio” on Euroopalle erityinen uhka. On selvää, että Eurooppa on yksi vauraimpia ja korkeimmin koulutettuja paikkoja maailmassa. Tämä kadehdittava hyvinvointi tekee mantereesta houkuttelevan kasvavien suurvaltojen silmissä. Attalin pitkälle ulottuvassa tulevaisuudenkuvassa olemmekin tekemässä itsestämme nykykehityksellä helpon saaliin: siinä missä vahva ja yhtenäinen Eurooppa voisi nousta suurvaltojen rinnalle, eripuraisuuteen ja keskinäisiin ristiriitoihin sortuessamme jäämme auttamatta Kiinan, Yhdysvaltojen ja Venäjän jalkoihin. Euroopasta voisi siis pahimmillaan tulla se heimo, joka ei pärjää taistelussa ja lakkaa heikkoutensa vuoksi olemasta.

Attalin maalaamaan tulevaisuuden kauhukuvaan ja sen realistisuuteen voi suhtautua kriittisesti. Samalla se auttaa kuitenkin tiedostamaan, että Euroopan unionin sisäisiä ristiriitoja ei voi ohittaa olankohautuksella. Jo aiemmin unionissa on havahduttu siihen, että Yhdysvaltojen kylmästä sodasta lähtien Euroopan ylle levittämään suojaavaan turvallisuuspoliittiseen sateenvarjoon ei voi enää luottaa. Kyse ei ole vain Trumpin presidenttikauden oikkuilusta muiden epäjärjestelmällisten päätösten joukossa, vaan Yhdysvaltain mielenkiinnon hivuttautuminen Atlantilta Tyynellemerelle ja edelleen Aasiaan on USA:n politiikassa pitkään jatkunut trendi. Lisäksi kansainvälisen politiikan piirissä ei ole enää pitkiin aikoihin ollut epäselvyyttä siitä, että Kiinan jatkuva taloudellinen ja sotilaallinen nousu tulee entisestään vähentämään Yhdysvaltojen suhteellista painoarvoa kansainvälistä järjestystä valvovana maailmanpoliisina.

Perimmäisin juurisyy Eurooppaan kohdistuvalle uhalle on globalisaatio – tai pikemminkin sen vajavaisuus. Klikkaa ja Twiittaa

Seuraava vuosikymmen tulee mitä todennäköisimmin olemaan kiristyvien kilpailuasetelmien aikaa. Kiinan asevoimien vahvuuden on arveltu ulottuvan Yhdysvaltojen tasolle vuoteen 2030 mennessä, ja samalla maat kuten Venäjä ja Intia vahvistavat sotilaallista puolustustaan. Loppujen lopuksi Euroopan tulevaisuus onkin Attalin mukaan pitkälti kiinni siitä, miten Eurooppa itse kykenee suoristamaan rivinsä ja reagoimaan muuttuvan maailman asettamiin vaatimuksiin tässä historiallisessa taitekohdassa. Jos Euroopan valtiot päättävät turvautua menneisiin toimintatapoihin ja uskovat asioiden järjestyvän nykyisellään tai kansalliseen nationalismiin turvautumalla, emme voi ennustaa itsellemme hyvää tulevaisuutta. Toisaalta ristiriidat hautaamalla ja keskittymällä yhteiseen potentiaaliimme voimme ulottaa kukoistavat vuosikymmenet vielä pitkäksi aikaa eteenpäin.

Kellojen siirtelystä luopuminen on hyvä alku, mutta näpertelyasteelle jääminen ei riitä: tulevaisuuden Eurooppa tarvitsee menestyäkseen rohkeita ratkaisuja.

TEKSTI Henri Kaarakainen
KUVA Joshua Fuller / Unsplash

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oikeustieteen opiskelija, joka on kiinnostunut etenkin Euroopan unionia koskevista oikeudellisista ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.

@HenriKaarakaine

Tagit: emmanuel macron, globalisaatio, jacques attali, nationalismi Kategoriat: Artikkelit, Eurooppalainen identiteetti, Nostot
JAA TWIITTAA PINNAA JAA
Aiheeseen liittyvät artikkelit